Minun ja Harri Kalhan kirja Tapaus Neitsythuorakirkko julkaistiin viime viikolla. Antoisaa julkistustilaisuutta varjosti ainoastaan se seikka, että kirja saapui painosta ilman kuvia. Kirjan riisuminen kuvista oli suuri pettymys, sillä olimme teoksessamme peräänkuuluttaneet rohkeutta kohdata kuvat, joista kirjassa kirjoitimme.
Tuore kirjamme käsittelee kuvia, joista taiteilija Ulla Karttunen sai keväällä 2008 tuomion. Pohdimme teoksessamme lainsäädäntöön sisältyvää kaksinaismoralismia, joka sallii tieteentekijöille sellaisten kuvien julkaisemisen, joiden käytöstä taiteilijaa rangaistaan. Kuvien julkaiseminen oli olennainen osa argumenttiamme.
Kirjanjulkistajaisissa käsissämme oli kuitenkin uunituore kirja ilman kuvia. Syynä eivät olleet sensuuriviranomaiset, jotka ottivat Karttusen installaation hampaisiinsa keväällä 2008, vaan kuvakieltoon usutti taho, jolta sitä vähiten saattoi odottaa. Kirjan oltua kolme viikkoa painossa taiteilija itse nimittäin ilmoitti, ettei salli kuviaan käytettävän kirjassa.
Taiteilijan tempauksen ansiosta kirjan julkaisupäivää jouduttiin siirtämään, sillä kirjapaino sai ylimääräisiä töitä. Kirjan kuvasivut painettiin viime hetkellä uusiksi, jottei kustannusyhtiö loukkaisi julkaisemisesta kieltäytyvän taiteilijan tekijänoikeuksia. Kuvat mustattiin, kuvatekstit jätettiin paikalleen (tekijöiden toivomuksesta, teoksen intergriteetin vaalimiseksi) ja sensuroitujen kuvien ylle liitettiin lakoninen selitysteksti siitä, miksei luvattuja kuvia löydy kirjasta.
Kuvien poistamisen taustalla olivat Karttusen neuvottelut tekijänoikeusjärjestö Kuvaston kanssa; hän kommunikoi yhdistyksen juristin välityksellä kustantajan suuntaan. Karttusen advokaatiksi ryhtynyt Kuvasto katsoi, ettei taiteilijan kanssa tekemämme suullinen julkaisusopimus ja sitä todistavat seikat (sähköpostikirjeenvaihto taiteilijan kanssa, minun ja Kalhan yhtäpitävät kertomukset kuvien luovuttamisesta julkaisukäyttöön, taiteilijan etukäteinen tutustuminen kirjaamme, kuvien luovuttamisen formaatti ja ajankohta) olleet riittäviä osoituksia kuvia koskevan sopimuksen olemassaolosta. Olisi tarvittu kirjallinen, julkaisusopimukseksi otsikoitu paperi.
Sitä ei ollut. Kirjaa kirjoitettiin ja kuvitusta suunniteltiin kesästä 2008 kevääseen 2009 yhteisymmärryksessä taiteilijan kanssa. Sopimuksen laatiminen ei missään vaiheessa tuntunut tarpeelliselta. Yhteistyö pelasi: taiteilija toimitti meille asiakirjamateriaalia tutkimuskäyttöön ja valikoi kanssamme kuvamateriaalia kirjan kuvitukseksi. Kirjan luonteesta johtuen teosta ei edes olisi voinut kirjoittaa ilman yhteistyötä kohteen kanssa.
Toimitimme käsikirjoituksen kustantajalle sopimuksen mukaan maaliskuun viimeisenä päivänä 2009. Olimme vierailleet neljä päivää aiemmin (27.3.) Karttusen asunnolla Etelä-Helsingissä. Halusimme liittää käsikirjoitukseen kuvitusehdotuksen ja tarvitsimme siihen Karttusen apua, sillä kaikki saatavilla oleva Neitsythuorakirkon kuvamateriaali oli taiteilijan hallussa. Karttunen auttoi meitä mielihyvin.
Olin jo aiemmin, kesäkuun 25. päivä 2008, saanut Karttuselta haltuuni Boudoir News –näyttelylehtisen, jonka analyysin ympärille kirja pitkälti rakentui. Olin tuolloin luvannut, että julkaisisimme maineeltaan mustatun esitteen kirjassamme; näyttelylehtisen kuvat kun eivät meidän mielestämme suinkaan olleet sellaisia, mitä julkisuus antoi ymmärtää. Karttunen oli tuolloin myös esitellyt minulle poliisin takavarikoimia mutta sittemmin palauttamia internet-tulosteita. Pohdimme myös näihin kuviin liittyvää problematiikkaa kirjassamme.
Maaliskuuta 27. päivänä 2009 istuimme Harri Kalhan kanssa Karttusen keittiönpöydän ääressä ja kävimme läpi tuota samaa "laillisista kuvista" koostuvaa kuvapinkkaa. Karttunen antoi meidän valita, mitkä kuvista halusimme kirjaamme ja lupasi lähettää ne meille julkaisukelpoisina, skannattuina versioina parin päivän sisällä. Näin ne ehtisivät käsikirjoituksen mukana kustantajalle deadlineemme mennessä.
Illan päätteeksi tuli puhe varsinaisista teoskuvista. Karttunen kertoi, että hänellä oli tietokoneellaan kuvia installaatiosta sekä ulkoa- että sisältäpäin. Olimme Harri Kalhan kanssa uteliaita näkemään kuvat, sillä vastaavia ei mediassa – poliisin ja taidemuseon päätöksestä – oltu nähty.
Toinen näkemistämme kuvista oli Karttusen galleriassa ottama ja sittemmin kauniisti käsittelemä, sinertävän harmaalla sävytetty kuva teltta-autotallista. Toinen kuvista esitti teltta-autotallin lattiaa, jolle pornokuvat oli levitetty. Ihastelin erityisesti ulkokuvaa ja pohdimme yhdessä Karttusen kanssa, että siitä saisi mainion kansikuvan.
Ehdotimme Karttuselle, että hän voisi lähettää kirjaan tarkoitetut kuvat – sekä poliisin palauttamat nettikuvat että vasta nähdyt teoskuvat – suoraan kustantajalle. Karttunen ei kuitenkaan halunnut menetellä näin, vaan toivoi meidän toimivan välikätenä. Taiteilija ei halunnut mainittavan, mistä kuvat olivat peräisin – ei edes, mitä tuli poliisin palauttamiin internet-kuviin. Karttunen pyysi, että kertoisimme kustantajalle kuvalähteeksi kaupalliset internet-sivut, joilta kuvat alkujaan olivat peräisin.
Keskustelimme kuvien lähteen salaamisesta pitkään. Taiteilija oli huolissaan siitä, että kustantaja kiinnittäisi huomiota joihinkin kuvateknisiin seikkoihin, jotka paljastaisivat kuvalähteen. Karttunen selitti yksityiskohtaisesti, mitä meidän tulisi kertoa kustantajalle kuvien skannaus- ja käsittelyprosessista. Lupasimme Karttuselle lähdesuojan ja sanoimme ottavamme täyden vastuun kuvista: jos niiden käytöstä koituisi jotakin seurauksia, me kantaisimme ne hänen puolestaan. Esittäisimme kustantajalle kuvat lähdettä mainitsematta ja ne voitaisiin myös julkaista mainitsematta kuvaajan nimeä tai kuvien säilytyspaikkaa. Esimerkiksi installaation sisäkuvan olisi voinut ottaa kuka tahansa näyttelyvieras, sanoimme Karttuselle; kuva ei ollut erityisen teoksellinen.
Sain kuvat Karttuselta seuraavan päivän iltana (28.3.). Sähköpostiviestissä, jonka liitteenä kuvat olivat, luki seuraavaa:
”Hei Juulia, ohessa kuvia. Ehkäpä kirjassa voisi olla vielä enemmän aineistokuvia niistä nimetyistä tähdistä (muitakin kuin TeenTopanga), joiden kuvia on jäänyt syyteaineistoon. Ettei ikään kuin selkeästi laillisten kuvien osuus korostu; tuon jaottelunhan ihmiset haluavat mielellään säilyttää. Nerokasta loppurutistusta, tosi hienoa että olette Harrin kanssa kirjaan tarttuneet ja se on jo loppusuoralla. Terv.
Ulla.”
Vastauksessani Karttuselle kiitin häntä "viime hetken avusta".
Kesäkuussa 2009, kun olimme viimein sopineet kustantajan kanssa kirjan julkaisemisesta, otimme Karttuseen yhteyttä luetuttaaksemme käsikirjoituksen hänellä, kuten tapoihin kuuluu. Taiteilijalla oli runsaasti huomautuksia käsikirjoitukseen. Olimme kirjoittaneet Tapaus Neitsythuorakirkon puolustaaksemme Karttusen teosta, mutta myönteinen sanomamme ei tavoittanut taiteilijaa, joka vaati käsikirjoitukseen runsaasti korjauksia ja sisältömuutoksia – enemmän, kuin tapoihin kuuluu.
Teimme ne siitä huolimatta. Kuvista Karttusella ei edelleenkään ollut huomautettavaa, vaikka käsikirjoituksessa, jonka hän oli lukenut ja lause lauseelta kommentoinut, pohdittiin aivan eksplisiittisesti myös kirjan kuvitusta.
Aloimme saada ikävänsävyisiä painostussähköpostiviestejä ja -soittoja taiteilijalta, joka uhkaili meitä oikeustoimilla ja huonolla julkisuudella, jos emme muuttaisi kirjamme sisältöä. Lisäksi saimme yksityiskohtaisia uudelleenkirjoitusohjeita. Yhteydenotot jatkuivat muutamia viikkoja, kunnes taukosivat toistaiseksi. Kirja meni taiton kautta painoon. Karttunen tiesi tämän; olin ilmoittanut taiton alkamisesta hänelle sähköpostitse.
Noin viikko ennen kirjan julkistusajankohtaa, teoksen oltua painossa kolme viikkoa, Karttunen otti tekijänoikeusjärjestö Kuvaston kautta yhteyttä kustantajaan. Hän ilmoitti, että kirjassa oli julkaistu salaa ja tekijätietoja mainitsematta hänen tekijänoikeuksiensa alaisia kuvia. Karttunen ilmoitti luovuttaneensa kuvat pelkästään tutkimuskäyttöön – siitä huolimatta, että maaliskuussa 2009 ”tutkiminen” oli jo myöhäistä. Karttunen vetosi todisteena ennen maaliskuun 27. päivää käytyyn sähköpostikirjeenvaihtoon - sivuuttaen sujuvasti kotonaan käydyn kuvienluovutustapahtuman ja suulliset keskustelut.
Olimme hämmentyneitä: taiteilija, joka oli vaatimalla vaatinut kuvalähteen henkilöllisyyden salaamista, penäsikin nyt rahallisia korvauksia ja moraalista tunnustusta samoista kuvista. Lähdesuoja oli käännetty lähdesuojan antajia vastaan.
Prosessi jatkuu. Tällä hetkellä Karttunen vaatii rahaa kansikuvasta, jonka vielä maaliskuussa pelkäsi paljastavan itsensä lapsipornon hallussapitäjäksi. Lisäksi hän vaatii tekijänoikeuksia myös viimeisiin kirjassamme oleviin kuviin, jotka – ironista kyllä – ovat netistä imuroituja pornokuvia. Kyse on samoista kuvista, jotka Karttunen oikeudenkäynnissään kertoi tulostaneensa ”sellaisenaan teoksensa osaksi”. Kyseiset kuvat ovat myös – jos jotakin ja ennen muuta – poliisin esitutkintamateriaalia.
Karttusen vaatimuksen tarkoituksena on saada kirjamme mahdollinen seuraava painos julkaistua ilman kuvaliitettä ja sensuuriprosessista kertovaa tekstiä. Taiteilija, jonka oma installaatio hävitettiin lupaa kysymättä ja ilman mahdollisuutta kommentoida hävityksen syitä, haluaa nyt, että kirjamme jää vaille dokumentaatiota raajarikkoisuutensa syistä. Trauman kierrätys, sen eteenpäin siirtäminen tuskin kuitenkaan purkaa taiteilijan traumaattisia kokemuksia oman teoksensa integriteettiin puuttumisesta.
Tekijänoikeusjärjestö Kuvaston kanta on, että tekijänoikeuden haltija voi luopua suostumuksestaan kuvien julkaisuun julkaisuprosessin missä vaiheessa tahansa. Herää kysymys, turvaako tällöin edes kirjallinen luovutussopimus kustantajan ja kirjan kirjoittajien oikeudet. Miksi kirjallinen sopimus olisi eri asemassa kuin suullinen, jos annetusta suostumuksesta voi joka tapauksessa milloin tahansa luopua – esimerkiksi siinä vaiheessa, kun kirja on ollut jo kolme viikkoa painossa? Ja edelleen: miksi tekijänoikeuksien alalla suulliset sopimukset eivät sido siinä missä muillakin oikeudenaloilla, joilla kyse on vain näytöstä, todistelun vakuuttavuudesta?
Ailahtelevat – tekijänoikeuksista kieltäytyvät ja niitä seuraavassa käänteessä vaativat – taiteilijat tulevat kustantamoille todella kalliiksi.
Lue vastapuolen kanta ja päätä itse, kumpi on oikeassa:
http://ullakarttunen.wordpress.com/2009/10/23/tekijanoikeuksien-sivuuttamisen-taide/
