sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Kuvakiistamme Ulla Karttusen kanssa on erätauolla, sillä kustantaja ja Kuvasto luonnostelevat parhaillaan taiteilijan penäämää sopimusasiakirjaa. Mikäli Kuvaston kanssa tällä viikolla käymiini puhelinkeskusteluihin on uskominen, luvassa on soveltavaa tekijänoikeuslain tulkintaa.

On selvää, että Kuvaston rooli tekijänoikeusjärjestönä on olla – ei vähempää eikä enempää kuin – jäsenistönsä edunvalvoja. Kuvasto ei ole viranomainen, joten asian tutkimista sanan varsinaisessa merkityksessä – siis kommentoituun teokseen perehtymistä, eri osapuolten kantojen kuulemista tai kannanottojen objektiivisuutta –ei ole mahdollista odottaa.

Silti on huomattava, että Kuvasto vaikuttaa auktoriteetin asemassa jäsenilleen neuvottelemiensa taloudellisten sopimusten sisältöön. Ei siis ole ihme, jos tekijänoikeusrikkomuksesta kovisteltu kustannusyhtiö on valmis nielemään järjestön esittämän laintulkinnan purematta. Näin siitä huolimatta, vaikka esitetyn laintulkinnan taustalla olisivatkin yksinomaan järjestön jäsenen subjektiivisesti värittyneet vaatimukset.

Olen puhunut Kuvastoon puhelimessa useaan otteeseen tällä viikolla. Sieltä kerrottiin, että kirjaamme ei ole luettu. Tämä ihmetyttää, sillä useat Kuvaston kannanotoista – kuten toteamukset siitä, että kuvien rooli kirjassamme ei ole siinä määrin välttämätön, että niiden poistosta aiheutuisi meille haittaa tai että kuvataiteilijalla on oikeus vaatia kuviensa poistamista kirjasta, jonka sisältö on hänen kannaltaan ”epäedullinen” – ovat mahdollisia ainoastaan kirjaa lukematta.

Kirjanjulkaisemisen ääneenlausumattomiin lainalaisuuksiin kuuluu, että kirjan päähenkilöksi itseään kokevaa tahoa ei voi miellyttää käytännössä mikään, mitä tekijät häneen liittyen sanovat – olisi tuo sanoma muotoiltu kuinka taiten tahansa. Ulkopuolisen luulisi kuitenkin suhtautuvat väitettyihin loukkauksiin ja haavoitetun egon sanelemiin toimenpidevaatimuksiin vähintäänkin kriittisesti. Siksi en voi olla ihmettelemättä seuraavia tekijänoikeuslain valvomiseksi puettuja seikkoja.

Kuvastosta kerrottiin minulle viime viikolla, että taiteilijan vaatimaa kuvien poistoa ei mahdollisesti olekaan toteutettu comme il faut, siis juridisen asianmukaisesti. Yhdistys ilmoitti asettavansa kyseenalaiseksi, voiko kuvien mustaamista – siis alkuperäisen kuvan korvaamista kuvapaikalle asetetulla mustalla ruudulla tai laatikolla – pitää kuvien poistamisena, ainakaan sanan juridisessa merkityksessä.

Poistaminen, minulle kerrottiin Kuvastosta, merkitsee poistettavien kuvasivujen täydellistä tyhjentämistä – toisin sanoen kaiken painojäljen putsaamista. Kirjapainon toteuttama kuvienpoistoratkaisu oli Kuvaston mielestä arveluttava, sillä poistettuihin kuviin viittaavat kuvatekstit oli jätetty paikalleen.

Jos ymmärrän Kuvaston tulkinnan oikein, kirjaan jättämämme kuvatekstit viittaavat jonkinlaisiin haamukuviin mustien neliöiden alla. Tekstit kertovat lukijalle, että ensimmäisessä, ennen Karttusen tekijäoikeusvaateita painetussa kirjaversiossa oli kuvia. Koska Kuvaston mukaan kuvia ei olisi saanut olla teoksessa alkuunkaan, ainoastaan sellaista kuvien poistoa, joka häivyttää jälkensä, voidaan ylipäänsä pitää kuvien poistamisena.

Tai näin ainakin järjestön mielestä, sillä kysymyksen ratkaisemiseksi tarvittiin asianajotoimiston apua. En edelleenkään tiedä, mihin tulokseen yhdistys on konsultaation jälkeen päätynyt – tai onko maalaisjärjen käyttö asiassa edelleenkään mahdollista.

Edellä mainittu toiminee esimerkkinä siitä, tekijänoikeusjupakkamme on lyhyessä ajassa ehtinyt saada farssin (tai ainakin juridisen saivartelun) piirteitä. Kun mustatun kuvan ja muutaman tekstirivin katsotaan yhteenlaskettuna muodostavan tekijänoikeuden alaisen kuvan, asetelma on pelkästään absurdi.

Entä itse kuvia koskevat vaatimukset? Eniten ihmetyttää, että Kuvasto on ottanut kahteen teoksessamme jäljellä olevaan kuvaan (tai paremminkin kuvakokonaisuuteen) keskenään vastakkaisen kannan.

1) Kuvaston mukaan taiteilija nauttii tekijänoikeuksia internetin kaupallisilta (porno)sivustoilta tulostamiinsa, toisten tahojen copyright-tunnuksin varustettuihin kuviin, joita olemme liittäneet kirjaamme otsikolla poliisin palauttamat kuvat. Perusteena väitteelle on se, että taiteilija käsitteli internetistä nostamiaan kuvia digitaalisesti ennen kuin liitti ne teoksensa osaksi.

Kuvien muuntelu – joka sivumennen sanoen tuli meille yllätyksenä; oikeudenkäynnissähän Karttunen puhui suorista kuvalainoista – on niin hienovaraista, että se on tuskin havaittavissa. Jos näin vaatimaton alkuperäisen valokuvan käsittely yltää Kuvaston mielestä teostasoon, siis on riittävää saamaan aikaan teoskynnyksen ylittymisen, herää kysymys, mitä tapahtuisi, jos kuvien todelliset oikeudenhaltijat – siis tahot, jotka yleisesti tekijänoikeuden symbolina tunnettu ©-merkki kuvien alalaidassa niiden oikeudenomistajiksi nimeää – vaatisivat Karttuselta korvauksia kuvien luvattomasta levittämisestä. Olisiko Kuvasto yhä sitä mieltä, että Karttusen oikeudet kuviin ovat yhtä vahvat Lana´s Placen, Ema´s Placen:n ja Teen Topangan - muutamia kuvaoikeuksien haltijoita mainitakseni. Vai onko kirjamme kustantanut kustannusyhtiö sittenkin korvausvelvollinen näille pornofirmoille eikä Karttuselle?

Viimeksi mainittu vaihtoehto ei ole mahdollinen, sillä kuvien tutkimuskäytössä lähdetään yleisesti siitä, että sitaattioikeus on olemassa (TekijäL 22 §). Kun kaksi vuotta sitten kustannusyhtiö Eetos julkaisi Harri Kalhan kustantaman kirjan Pornoakatemia!, kirjoittajien (itseni mukaan lukien) artikkeleissa oli kuvituksena pornosivustoilta lainattuja kuvia, eikä kukaan puhunut käyttösopimuksista sanaakaan. Kuvien lähde oli mainittu asianmukaisesti ja niitä oli käytetty tieteellisten argumenttien perustelemiseen ja havainnollistamiseen, kuten tekijänoikeuslaki sitaatilta edellyttää.

2) Jos kuitenkin lähdetään siitä, että jo yksinkertainen ja nykytekniikan aikakaudella tavanomainen kuvankäsittelyoperaatio riittää aiheuttamaan teoskynnyksen ylittymisen (kuvan muuntelusta: ks. TekijäL 4 § 2 mom.), tästä on loogisesti seurattava, että esimerkiksi kustannusyhtiön graafikon luoma kansikuva – riippumatta siitä, kenen ottamaa valokuvaa sen pohjana on käytetty – on riittävän itsenäinen ja omaperäinen ollakseen tekijänoikeuden alainen tuotos; siinähän kysymys on huomattavasti ratkaisevammasta alkuperäisen kuvan muuntelusta kuin Karttusen käsittelemien internet-kuvien kohdalla.

Näin ei kuitenkaan ole. Kuvasto katsoo, että kirjan kanteen painettu – rakeiseksi käsitelty, rajauksiltaan ja väreiltään muunneltu sekä yksityiskohdiltaan häivytetty –kuva, jonka pohjana on käytetty Ulla Karttusen ottamaa valokuvaa, tuottaa taiteilijalle sekä moraalisen oikeuden määrätä kuvan käytöstä että oikeuden periä tuosta käytöstä korvauksia. Kuva ei siis Kuvaston tulkinnan mukaan ole graafikon vaan Karttusen teos. Asiaan ei vaikuta myöskään se, että kuva on luovutettu käyttöömme ilman tekijyyden tunnustamista ja yksilöityjä tekijätietoja taiteilijan omasta vaatimuksesta.

Kun Karttusen internetistä tulostamia pornokuvia ja Tapaus Neitsythuorakirkon kansikuvaa tarkastelee rinnakkain, ei ole epäilystäkään siitä, kumpi kuva(tai kuvaryhmä) irtaantuu enemmän alkuperäislähteestään. Kirjamme kansikuvan alkuperää ei kukaan muu kuin kuvan ottaja itse olisi voinut tunnistaa; tämän myöntää myös Kuvasto.

Kuvaston jähmeästä tekijänoikeuslain tulkinnasta, joka riistää pitkälle käsitellyiltä valokuvilta itsenäisen teoksen aseman, seuraa, että esimerkiksi suurelta osalta nykytaidetta putoaa tekijänoikeudellinen pohja pois. Uuden taideteoksen luominen alkuperäiskuvaa muuntelemalla on siinä määrin keskeinen nykytaiteen tekniikka, että on erikoista, että juuri kuvien digitaaliseen ja manuaaliseen käsittelyyn tuotannossaan keskittynyt Karttunen keksi Kuvaston suulla vaatia oikeuksia tällaiseen etäännytettyyn alkuperäismateriaaliin.

Johtopäätöksiä ei voi vetää kuin yhden: Karttunen ei halunnut tunnustautua kuvan ottajaksi silloin, sillä kuvalähteeksi paljastuminen olisi ollut liian riskaabelia, potentiaalisiin oikeusseuraamuksiin johtavaa, mutta siistityn kansikuvan oikeudenhaltijaksi jopa hänen on helppo tunnustautua – erityisesti silloin, kun neuvotellaan korotetuista käyttökorvauksista, joilla kuvien ”luvatonta” käyttöä hyvitellään.

Tällainen mielivaltainen rahanjakaminen tuntuu nöyryyttävältä. Minä ja Harri Kalha kirjoitimme kirjan miltei olemattomalla korvauksella. Taiteilija, joka tekijänoikeusvaateillaan esti teoksen julkaisun suunnitellussa muodossaan ja blogikirjoituksissaan julkisesti lokaa kirjan kustantaneen yhtiön mainetta, asettuukin yllättäen ammentamaan kustantajan vaatimattomasta rahasammosta. Suhteellisen pienen kustannusyhtiön kohdalla ei edes puhuta samanlaisesta maksukyvystä, jollainen mahdollisesti on WSOY:n tai Otavan kaltaisisilla johtavilla kirjapajoilla. Karua on, että mikäli käyttökorvausten maksamiseen todella päädytään, kustannusyhtiön niskaansa saama loanheitto saa entistä enemmän aihetta, sillä korvauksesta sopiminen indikoi, että taiteilijan oikeudet oli kuin olikin sivuutettu.