Kuvakiistamme Ulla Karttusen kanssa on erätauolla, sillä kustantaja ja Kuvasto luonnostelevat parhaillaan taiteilijan penäämää sopimusasiakirjaa. Mikäli Kuvaston kanssa tällä viikolla käymiini puhelinkeskusteluihin on uskominen, luvassa on soveltavaa tekijänoikeuslain tulkintaa.

On selvää, että Kuvaston rooli tekijänoikeusjärjestönä on olla – ei vähempää eikä enempää kuin – jäsenistönsä edunvalvoja. Kuvasto ei ole viranomainen, joten asian tutkimista sanan varsinaisessa merkityksessä – siis kommentoituun teokseen perehtymistä, eri osapuolten kantojen kuulemista tai kannanottojen objektiivisuutta –ei ole mahdollista odottaa.

Silti on huomattava, että Kuvasto vaikuttaa auktoriteetin asemassa jäsenilleen neuvottelemiensa taloudellisten sopimusten sisältöön. Ei siis ole ihme, jos tekijänoikeusrikkomuksesta kovisteltu kustannusyhtiö on valmis nielemään järjestön esittämän laintulkinnan purematta. Näin siitä huolimatta, vaikka esitetyn laintulkinnan taustalla olisivatkin yksinomaan järjestön jäsenen subjektiivisesti värittyneet vaatimukset.

Olen puhunut Kuvastoon puhelimessa useaan otteeseen tällä viikolla. Sieltä kerrottiin, että kirjaamme ei ole luettu. Tämä ihmetyttää, sillä useat Kuvaston kannanotoista – kuten toteamukset siitä, että kuvien rooli kirjassamme ei ole siinä määrin välttämätön, että niiden poistosta aiheutuisi meille haittaa tai että kuvataiteilijalla on oikeus vaatia kuviensa poistamista kirjasta, jonka sisältö on hänen kannaltaan ”epäedullinen” – ovat mahdollisia ainoastaan kirjaa lukematta.

Kirjanjulkaisemisen ääneenlausumattomiin lainalaisuuksiin kuuluu, että kirjan päähenkilöksi itseään kokevaa tahoa ei voi miellyttää käytännössä mikään, mitä tekijät häneen liittyen sanovat – olisi tuo sanoma muotoiltu kuinka taiten tahansa. Ulkopuolisen luulisi kuitenkin suhtautuvat väitettyihin loukkauksiin ja haavoitetun egon sanelemiin toimenpidevaatimuksiin vähintäänkin kriittisesti. Siksi en voi olla ihmettelemättä seuraavia tekijänoikeuslain valvomiseksi puettuja seikkoja.

Kuvastosta kerrottiin minulle viime viikolla, että taiteilijan vaatimaa kuvien poistoa ei mahdollisesti olekaan toteutettu comme il faut, siis juridisen asianmukaisesti. Yhdistys ilmoitti asettavansa kyseenalaiseksi, voiko kuvien mustaamista – siis alkuperäisen kuvan korvaamista kuvapaikalle asetetulla mustalla ruudulla tai laatikolla – pitää kuvien poistamisena, ainakaan sanan juridisessa merkityksessä.

Poistaminen, minulle kerrottiin Kuvastosta, merkitsee poistettavien kuvasivujen täydellistä tyhjentämistä – toisin sanoen kaiken painojäljen putsaamista. Kirjapainon toteuttama kuvienpoistoratkaisu oli Kuvaston mielestä arveluttava, sillä poistettuihin kuviin viittaavat kuvatekstit oli jätetty paikalleen.

Jos ymmärrän Kuvaston tulkinnan oikein, kirjaan jättämämme kuvatekstit viittaavat jonkinlaisiin haamukuviin mustien neliöiden alla. Tekstit kertovat lukijalle, että ensimmäisessä, ennen Karttusen tekijäoikeusvaateita painetussa kirjaversiossa oli kuvia. Koska Kuvaston mukaan kuvia ei olisi saanut olla teoksessa alkuunkaan, ainoastaan sellaista kuvien poistoa, joka häivyttää jälkensä, voidaan ylipäänsä pitää kuvien poistamisena.

Tai näin ainakin järjestön mielestä, sillä kysymyksen ratkaisemiseksi tarvittiin asianajotoimiston apua. En edelleenkään tiedä, mihin tulokseen yhdistys on konsultaation jälkeen päätynyt – tai onko maalaisjärjen käyttö asiassa edelleenkään mahdollista.

Edellä mainittu toiminee esimerkkinä siitä, tekijänoikeusjupakkamme on lyhyessä ajassa ehtinyt saada farssin (tai ainakin juridisen saivartelun) piirteitä. Kun mustatun kuvan ja muutaman tekstirivin katsotaan yhteenlaskettuna muodostavan tekijänoikeuden alaisen kuvan, asetelma on pelkästään absurdi.

Entä itse kuvia koskevat vaatimukset? Eniten ihmetyttää, että Kuvasto on ottanut kahteen teoksessamme jäljellä olevaan kuvaan (tai paremminkin kuvakokonaisuuteen) keskenään vastakkaisen kannan.

1) Kuvaston mukaan taiteilija nauttii tekijänoikeuksia internetin kaupallisilta (porno)sivustoilta tulostamiinsa, toisten tahojen copyright-tunnuksin varustettuihin kuviin, joita olemme liittäneet kirjaamme otsikolla poliisin palauttamat kuvat. Perusteena väitteelle on se, että taiteilija käsitteli internetistä nostamiaan kuvia digitaalisesti ennen kuin liitti ne teoksensa osaksi.

Kuvien muuntelu – joka sivumennen sanoen tuli meille yllätyksenä; oikeudenkäynnissähän Karttunen puhui suorista kuvalainoista – on niin hienovaraista, että se on tuskin havaittavissa. Jos näin vaatimaton alkuperäisen valokuvan käsittely yltää Kuvaston mielestä teostasoon, siis on riittävää saamaan aikaan teoskynnyksen ylittymisen, herää kysymys, mitä tapahtuisi, jos kuvien todelliset oikeudenhaltijat – siis tahot, jotka yleisesti tekijänoikeuden symbolina tunnettu ©-merkki kuvien alalaidassa niiden oikeudenomistajiksi nimeää – vaatisivat Karttuselta korvauksia kuvien luvattomasta levittämisestä. Olisiko Kuvasto yhä sitä mieltä, että Karttusen oikeudet kuviin ovat yhtä vahvat Lana´s Placen, Ema´s Placen:n ja Teen Topangan - muutamia kuvaoikeuksien haltijoita mainitakseni. Vai onko kirjamme kustantanut kustannusyhtiö sittenkin korvausvelvollinen näille pornofirmoille eikä Karttuselle?

Viimeksi mainittu vaihtoehto ei ole mahdollinen, sillä kuvien tutkimuskäytössä lähdetään yleisesti siitä, että sitaattioikeus on olemassa (TekijäL 22 §). Kun kaksi vuotta sitten kustannusyhtiö Eetos julkaisi Harri Kalhan kustantaman kirjan Pornoakatemia!, kirjoittajien (itseni mukaan lukien) artikkeleissa oli kuvituksena pornosivustoilta lainattuja kuvia, eikä kukaan puhunut käyttösopimuksista sanaakaan. Kuvien lähde oli mainittu asianmukaisesti ja niitä oli käytetty tieteellisten argumenttien perustelemiseen ja havainnollistamiseen, kuten tekijänoikeuslaki sitaatilta edellyttää.

2) Jos kuitenkin lähdetään siitä, että jo yksinkertainen ja nykytekniikan aikakaudella tavanomainen kuvankäsittelyoperaatio riittää aiheuttamaan teoskynnyksen ylittymisen (kuvan muuntelusta: ks. TekijäL 4 § 2 mom.), tästä on loogisesti seurattava, että esimerkiksi kustannusyhtiön graafikon luoma kansikuva – riippumatta siitä, kenen ottamaa valokuvaa sen pohjana on käytetty – on riittävän itsenäinen ja omaperäinen ollakseen tekijänoikeuden alainen tuotos; siinähän kysymys on huomattavasti ratkaisevammasta alkuperäisen kuvan muuntelusta kuin Karttusen käsittelemien internet-kuvien kohdalla.

Näin ei kuitenkaan ole. Kuvasto katsoo, että kirjan kanteen painettu – rakeiseksi käsitelty, rajauksiltaan ja väreiltään muunneltu sekä yksityiskohdiltaan häivytetty –kuva, jonka pohjana on käytetty Ulla Karttusen ottamaa valokuvaa, tuottaa taiteilijalle sekä moraalisen oikeuden määrätä kuvan käytöstä että oikeuden periä tuosta käytöstä korvauksia. Kuva ei siis Kuvaston tulkinnan mukaan ole graafikon vaan Karttusen teos. Asiaan ei vaikuta myöskään se, että kuva on luovutettu käyttöömme ilman tekijyyden tunnustamista ja yksilöityjä tekijätietoja taiteilijan omasta vaatimuksesta.

Kun Karttusen internetistä tulostamia pornokuvia ja Tapaus Neitsythuorakirkon kansikuvaa tarkastelee rinnakkain, ei ole epäilystäkään siitä, kumpi kuva(tai kuvaryhmä) irtaantuu enemmän alkuperäislähteestään. Kirjamme kansikuvan alkuperää ei kukaan muu kuin kuvan ottaja itse olisi voinut tunnistaa; tämän myöntää myös Kuvasto.

Kuvaston jähmeästä tekijänoikeuslain tulkinnasta, joka riistää pitkälle käsitellyiltä valokuvilta itsenäisen teoksen aseman, seuraa, että esimerkiksi suurelta osalta nykytaidetta putoaa tekijänoikeudellinen pohja pois. Uuden taideteoksen luominen alkuperäiskuvaa muuntelemalla on siinä määrin keskeinen nykytaiteen tekniikka, että on erikoista, että juuri kuvien digitaaliseen ja manuaaliseen käsittelyyn tuotannossaan keskittynyt Karttunen keksi Kuvaston suulla vaatia oikeuksia tällaiseen etäännytettyyn alkuperäismateriaaliin.

Johtopäätöksiä ei voi vetää kuin yhden: Karttunen ei halunnut tunnustautua kuvan ottajaksi silloin, sillä kuvalähteeksi paljastuminen olisi ollut liian riskaabelia, potentiaalisiin oikeusseuraamuksiin johtavaa, mutta siistityn kansikuvan oikeudenhaltijaksi jopa hänen on helppo tunnustautua – erityisesti silloin, kun neuvotellaan korotetuista käyttökorvauksista, joilla kuvien ”luvatonta” käyttöä hyvitellään.

Tällainen mielivaltainen rahanjakaminen tuntuu nöyryyttävältä. Minä ja Harri Kalha kirjoitimme kirjan miltei olemattomalla korvauksella. Taiteilija, joka tekijänoikeusvaateillaan esti teoksen julkaisun suunnitellussa muodossaan ja blogikirjoituksissaan julkisesti lokaa kirjan kustantaneen yhtiön mainetta, asettuukin yllättäen ammentamaan kustantajan vaatimattomasta rahasammosta. Suhteellisen pienen kustannusyhtiön kohdalla ei edes puhuta samanlaisesta maksukyvystä, jollainen mahdollisesti on WSOY:n tai Otavan kaltaisisilla johtavilla kirjapajoilla. Karua on, että mikäli käyttökorvausten maksamiseen todella päädytään, kustannusyhtiön niskaansa saama loanheitto saa entistä enemmän aihetta, sillä korvauksesta sopiminen indikoi, että taiteilijan oikeudet oli kuin olikin sivuutettu.

Minun ja Harri Kalhan kirja Tapaus Neitsythuorakirkko julkaistiin viime viikolla. Antoisaa julkistustilaisuutta varjosti ainoastaan se seikka, että kirja saapui painosta ilman kuvia. Kirjan riisuminen kuvista oli suuri pettymys, sillä olimme teoksessamme peräänkuuluttaneet rohkeutta kohdata kuvat, joista kirjassa kirjoitimme.

Tuore kirjamme käsittelee kuvia, joista taiteilija Ulla Karttunen sai keväällä 2008 tuomion. Pohdimme teoksessamme lainsäädäntöön sisältyvää kaksinaismoralismia, joka sallii tieteentekijöille sellaisten kuvien julkaisemisen, joiden käytöstä taiteilijaa rangaistaan. Kuvien julkaiseminen oli olennainen osa argumenttiamme.

Kirjanjulkistajaisissa käsissämme oli kuitenkin uunituore kirja ilman kuvia. Syynä eivät olleet sensuuriviranomaiset, jotka ottivat Karttusen installaation hampaisiinsa keväällä 2008, vaan kuvakieltoon usutti taho, jolta sitä vähiten saattoi odottaa. Kirjan oltua kolme viikkoa painossa taiteilija itse nimittäin ilmoitti, ettei salli kuviaan käytettävän kirjassa.

Taiteilijan tempauksen ansiosta kirjan julkaisupäivää jouduttiin siirtämään, sillä kirjapaino sai ylimääräisiä töitä. Kirjan kuvasivut painettiin viime hetkellä uusiksi, jottei kustannusyhtiö loukkaisi julkaisemisesta kieltäytyvän taiteilijan tekijänoikeuksia. Kuvat mustattiin, kuvatekstit jätettiin paikalleen (tekijöiden toivomuksesta, teoksen intergriteetin vaalimiseksi) ja sensuroitujen kuvien ylle liitettiin lakoninen selitysteksti siitä, miksei luvattuja kuvia löydy kirjasta.

Kuvien poistamisen taustalla olivat Karttusen neuvottelut tekijänoikeusjärjestö Kuvaston kanssa; hän kommunikoi yhdistyksen juristin välityksellä kustantajan suuntaan. Karttusen advokaatiksi ryhtynyt Kuvasto katsoi, ettei taiteilijan kanssa tekemämme suullinen julkaisusopimus ja sitä todistavat seikat (sähköpostikirjeenvaihto taiteilijan kanssa, minun ja Kalhan yhtäpitävät kertomukset kuvien luovuttamisesta julkaisukäyttöön, taiteilijan etukäteinen tutustuminen kirjaamme, kuvien luovuttamisen formaatti ja ajankohta) olleet riittäviä osoituksia kuvia koskevan sopimuksen olemassaolosta. Olisi tarvittu kirjallinen, julkaisusopimukseksi otsikoitu paperi.

Sitä ei ollut. Kirjaa kirjoitettiin ja kuvitusta suunniteltiin kesästä 2008 kevääseen 2009 yhteisymmärryksessä taiteilijan kanssa. Sopimuksen laatiminen ei missään vaiheessa tuntunut tarpeelliselta. Yhteistyö pelasi: taiteilija toimitti meille asiakirjamateriaalia tutkimuskäyttöön ja valikoi kanssamme kuvamateriaalia kirjan kuvitukseksi. Kirjan luonteesta johtuen teosta ei edes olisi voinut kirjoittaa ilman yhteistyötä kohteen kanssa.

Toimitimme käsikirjoituksen kustantajalle sopimuksen mukaan maaliskuun viimeisenä päivänä 2009. Olimme vierailleet neljä päivää aiemmin (27.3.) Karttusen asunnolla Etelä-Helsingissä. Halusimme liittää käsikirjoitukseen kuvitusehdotuksen ja tarvitsimme siihen Karttusen apua, sillä kaikki saatavilla oleva Neitsythuorakirkon kuvamateriaali oli taiteilijan hallussa. Karttunen auttoi meitä mielihyvin.

Olin jo aiemmin, kesäkuun 25. päivä 2008, saanut Karttuselta haltuuni Boudoir News –näyttelylehtisen, jonka analyysin ympärille kirja pitkälti rakentui. Olin tuolloin luvannut, että julkaisisimme maineeltaan mustatun esitteen kirjassamme; näyttelylehtisen kuvat kun eivät meidän mielestämme suinkaan olleet sellaisia, mitä julkisuus antoi ymmärtää. Karttunen oli tuolloin myös esitellyt minulle poliisin takavarikoimia mutta sittemmin palauttamia internet-tulosteita. Pohdimme myös näihin kuviin liittyvää problematiikkaa kirjassamme.

Maaliskuuta 27. päivänä 2009 istuimme Harri Kalhan kanssa Karttusen keittiönpöydän ääressä ja kävimme läpi tuota samaa "laillisista kuvista" koostuvaa kuvapinkkaa. Karttunen antoi meidän valita, mitkä kuvista halusimme kirjaamme ja lupasi lähettää ne meille julkaisukelpoisina, skannattuina versioina parin päivän sisällä. Näin ne ehtisivät käsikirjoituksen mukana kustantajalle deadlineemme mennessä.

Illan päätteeksi tuli puhe varsinaisista teoskuvista. Karttunen kertoi, että hänellä oli tietokoneellaan kuvia installaatiosta sekä ulkoa- että sisältäpäin. Olimme Harri Kalhan kanssa uteliaita näkemään kuvat, sillä vastaavia ei mediassa – poliisin ja taidemuseon päätöksestä – oltu nähty.

Toinen näkemistämme kuvista oli Karttusen galleriassa ottama ja sittemmin kauniisti käsittelemä, sinertävän harmaalla sävytetty kuva teltta-autotallista. Toinen kuvista esitti teltta-autotallin lattiaa, jolle pornokuvat oli levitetty. Ihastelin erityisesti ulkokuvaa ja pohdimme yhdessä Karttusen kanssa, että siitä saisi mainion kansikuvan.

Ehdotimme Karttuselle, että hän voisi lähettää kirjaan tarkoitetut kuvat – sekä poliisin palauttamat nettikuvat että vasta nähdyt teoskuvat – suoraan kustantajalle. Karttunen ei kuitenkaan halunnut menetellä näin, vaan toivoi meidän toimivan välikätenä. Taiteilija ei halunnut mainittavan, mistä kuvat olivat peräisin – ei edes, mitä tuli poliisin palauttamiin internet-kuviin. Karttunen pyysi, että kertoisimme kustantajalle kuvalähteeksi kaupalliset internet-sivut, joilta kuvat alkujaan olivat peräisin.

Keskustelimme kuvien lähteen salaamisesta pitkään. Taiteilija oli huolissaan siitä, että kustantaja kiinnittäisi huomiota joihinkin kuvateknisiin seikkoihin, jotka paljastaisivat kuvalähteen. Karttunen selitti yksityiskohtaisesti, mitä meidän tulisi kertoa kustantajalle kuvien skannaus- ja käsittelyprosessista. Lupasimme Karttuselle lähdesuojan ja sanoimme ottavamme täyden vastuun kuvista: jos niiden käytöstä koituisi jotakin seurauksia, me kantaisimme ne hänen puolestaan. Esittäisimme kustantajalle kuvat lähdettä mainitsematta ja ne voitaisiin myös julkaista mainitsematta kuvaajan nimeä tai kuvien säilytyspaikkaa. Esimerkiksi installaation sisäkuvan olisi voinut ottaa kuka tahansa näyttelyvieras, sanoimme Karttuselle; kuva ei ollut erityisen teoksellinen.

Sain kuvat Karttuselta seuraavan päivän iltana (28.3.). Sähköpostiviestissä, jonka liitteenä kuvat olivat, luki seuraavaa:

”Hei Juulia, ohessa kuvia. Ehkäpä kirjassa voisi olla vielä enemmän aineistokuvia niistä nimetyistä tähdistä (muitakin kuin TeenTopanga), joiden kuvia on jäänyt syyteaineistoon. Ettei ikään kuin selkeästi laillisten kuvien osuus korostu; tuon jaottelunhan ihmiset haluavat mielellään säilyttää. Nerokasta loppurutistusta, tosi hienoa että olette Harrin kanssa kirjaan tarttuneet ja se on jo loppusuoralla. Terv.
Ulla.”

Vastauksessani Karttuselle kiitin häntä "viime hetken avusta".

Kesäkuussa 2009, kun olimme viimein sopineet kustantajan kanssa kirjan julkaisemisesta, otimme Karttuseen yhteyttä luetuttaaksemme käsikirjoituksen hänellä, kuten tapoihin kuuluu. Taiteilijalla oli runsaasti huomautuksia käsikirjoitukseen. Olimme kirjoittaneet Tapaus Neitsythuorakirkon puolustaaksemme Karttusen teosta, mutta myönteinen sanomamme ei tavoittanut taiteilijaa, joka vaati käsikirjoitukseen runsaasti korjauksia ja sisältömuutoksia – enemmän, kuin tapoihin kuuluu.

Teimme ne siitä huolimatta. Kuvista Karttusella ei edelleenkään ollut huomautettavaa, vaikka käsikirjoituksessa, jonka hän oli lukenut ja lause lauseelta kommentoinut, pohdittiin aivan eksplisiittisesti myös kirjan kuvitusta.

Aloimme saada ikävänsävyisiä painostussähköpostiviestejä ja -soittoja taiteilijalta, joka uhkaili meitä oikeustoimilla ja huonolla julkisuudella, jos emme muuttaisi kirjamme sisältöä. Lisäksi saimme yksityiskohtaisia uudelleenkirjoitusohjeita. Yhteydenotot jatkuivat muutamia viikkoja, kunnes taukosivat toistaiseksi. Kirja meni taiton kautta painoon. Karttunen tiesi tämän; olin ilmoittanut taiton alkamisesta hänelle sähköpostitse.

Noin viikko ennen kirjan julkistusajankohtaa, teoksen oltua painossa kolme viikkoa, Karttunen otti tekijänoikeusjärjestö Kuvaston kautta yhteyttä kustantajaan. Hän ilmoitti, että kirjassa oli julkaistu salaa ja tekijätietoja mainitsematta hänen tekijänoikeuksiensa alaisia kuvia. Karttunen ilmoitti luovuttaneensa kuvat pelkästään tutkimuskäyttöön – siitä huolimatta, että maaliskuussa 2009 ”tutkiminen” oli jo myöhäistä. Karttunen vetosi todisteena ennen maaliskuun 27. päivää käytyyn sähköpostikirjeenvaihtoon - sivuuttaen sujuvasti kotonaan käydyn kuvienluovutustapahtuman ja suulliset keskustelut.

Olimme hämmentyneitä: taiteilija, joka oli vaatimalla vaatinut kuvalähteen henkilöllisyyden salaamista, penäsikin nyt rahallisia korvauksia ja moraalista tunnustusta samoista kuvista. Lähdesuoja oli käännetty lähdesuojan antajia vastaan.

Prosessi jatkuu. Tällä hetkellä Karttunen vaatii rahaa kansikuvasta, jonka vielä maaliskuussa pelkäsi paljastavan itsensä lapsipornon hallussapitäjäksi. Lisäksi hän vaatii tekijänoikeuksia myös viimeisiin kirjassamme oleviin kuviin, jotka – ironista kyllä – ovat netistä imuroituja pornokuvia. Kyse on samoista kuvista, jotka Karttunen oikeudenkäynnissään kertoi tulostaneensa ”sellaisenaan teoksensa osaksi”. Kyseiset kuvat ovat myös – jos jotakin ja ennen muuta – poliisin esitutkintamateriaalia.

Karttusen vaatimuksen tarkoituksena on saada kirjamme mahdollinen seuraava painos julkaistua ilman kuvaliitettä ja sensuuriprosessista kertovaa tekstiä. Taiteilija, jonka oma installaatio hävitettiin lupaa kysymättä ja ilman mahdollisuutta kommentoida hävityksen syitä, haluaa nyt, että kirjamme jää vaille dokumentaatiota raajarikkoisuutensa syistä. Trauman kierrätys, sen eteenpäin siirtäminen tuskin kuitenkaan purkaa taiteilijan traumaattisia kokemuksia oman teoksensa integriteettiin puuttumisesta.

Tekijänoikeusjärjestö Kuvaston kanta on, että tekijänoikeuden haltija voi luopua suostumuksestaan kuvien julkaisuun julkaisuprosessin missä vaiheessa tahansa. Herää kysymys, turvaako tällöin edes kirjallinen luovutussopimus kustantajan ja kirjan kirjoittajien oikeudet. Miksi kirjallinen sopimus olisi eri asemassa kuin suullinen, jos annetusta suostumuksesta voi joka tapauksessa milloin tahansa luopua – esimerkiksi siinä vaiheessa, kun kirja on ollut jo kolme viikkoa painossa? Ja edelleen: miksi tekijänoikeuksien alalla suulliset sopimukset eivät sido siinä missä muillakin oikeudenaloilla, joilla kyse on vain näytöstä, todistelun vakuuttavuudesta?

Ailahtelevat – tekijänoikeuksista kieltäytyvät ja niitä seuraavassa käänteessä vaativat – taiteilijat tulevat kustantamoille todella kalliiksi.

Lue vastapuolen kanta ja päätä itse, kumpi on oikeassa:
http://ullakarttunen.wordpress.com/2009/10/23/tekijanoikeuksien-sivuuttamisen-taide/